Aikamatka Omagolle
Ensimmäiset autot huristelivat Suomen teillä jo 1800-luvun loppupuolella. Ulkomaiset kauppiaat ja matkustajat toivat kulkupelien kehitystä suomalaisten todistettavaksi. Ensimmäinen Suomeen tullattu ajoneuvo saapui höyrylaivalla Turkuun 2.5.1900. Siitä alkoi Suomen autovallankumous ja autokauppa avattiin Helsinkiin 1905. Mahtavaa, autoilun voittokulku alkoi! Tahti tästä kiihtyi ja automobiileja alkoi ilmaantua useille paikkakunnille hitaaseen, mutta varmaan tahtiin. Kuorma-autot ja linja-autot saapuivat myös katukuvaan, tai ainakin sanomalehtien palstoille. Ensimmäinen autovuokraamo Suomessa avasi ovensa 1906. Hiukkasen hankalampaa auton käyttö varmaan oli, kun bensakin piti ostaa apteekista, mutta hyvälle tuotteelle oli vankkumaton kysyntä ja tahti sen kun kiihtyi. Ajoneuvoliikenteen ”valvontakoneisto” perustettin 1907, kun ensimmäinen Automobiililiikenteen järjestyssääntö vahvistettiin Helsingissä ja samassa yhteydessä alettiin vaatia katsastusmiehen myöntämä ajolupa kuljettajalta.
Nykyään puhutaan nopeasti muuttuvasta yhteiskunnasta ja teknisten ratkaisujen kehittymisestä, mutta tässäkään yhteydessä ei kannata unohtaa historiaa, eikä varsinkaan lähihistoriaa. Alle kymmenessä vuodessa autoilun perusta luotiin Suomeen ja mullistava uudistus sai pohjan!
Vaurastumisen myötä autoilu alkoi vakiinnuttaa paikkaansa liikkumisen välineenä. 1920-luvulla autoilu oli Euroopassa jo niin kovassa kysynnässä, että tehtaat eivät ehtineet valmistaa autoja kysynnän mukaan, vaikka Ford puski jo liukuhihnalta ajoneuvoja. Niinpä Suomeen tuotiin Amerikasta paksumpaa peltiä Chevroletien ja Buickien muodossa. 1925 Suomessa oli yksi auto 566 ihmistä kohti, mutta jo kolme vuotta myöhemmin auto oli 166 henkilöä kohti. Tästä autojen määrä lisääntyi kymmenessä vuodessa siten, että yksi tullattu auto oli jo 81 henkilöä kohti.
Yksityisautoilun voittokulku jatkui ja erilaisia autoalan toimintaan liittyviä järjestöjä perustettiin. Yksityisautoilun paikka liikkumisen välineenä korostui ja siitä tuli välttämättömyys useille työtä tekeville ihmisille. Etäisyys työpaikan ja kodin välillä kasvoi, kun työvoimaa tarvittiin tehtaisiin ja työn tekeminen muutti näin muotoaan. Liikkuminen muodosti yhä tärkeämmän osan ihmisten arjen pyörittämisessä. Teollistumisen myötä autojen lukumäärä on jatkanut kasvua siten, että 1976 miljoonan henkilöauton raja ylittyi ja 1998 ylitettiin kahden miljoonan rekisteröidyn henkilöauton rajapyykki. Tilastojen valossa kasvu näyttää jatkuvan, tosin kasvutahti on viimeisen kymmenen vuoden aikana hiipunut. Tätä nykyä Suomessa oli vuonna 2018 Autoalan tiedotuskeskuksen mukaan noin 2,7 miljoonaa henkilöautoa. Henkilöautokortillisia kansalaisia on Traficomin mukaan noin 3,7 miljoonaa. Tarvitaanko vielä miljoona henkilöautoa lisää, jotta meillä jokaisella on oma auto? Lohdutuksena todettakoon, että rekisteröityjä ajoneuvoja Suomen teillä liikkuu jo nyt noin 3,1 miljoonaa. On sanomattakin selvää, että autoistuminen on luonut hyvinvointia Suomeen, eikä yksityisautoiluun liittyvää kritiikkiä kannata kuitenkaan purematta nieleskellä, vaikka tilanne hämmästyttää. Asioilla tuppaa olemaan aina kaksi puolta.
”Ennen oli ennen ja nyt on nyt” ajan patinan polttamia toteamuksia pulpahtelee ilmoille toisinaan. Hävisivätkö viimeiset kyläyhteisöt todellakin 90-luvun laman myötä? Lipposen II:sta hallitusta ei pidä koskaan unohtaa, kun puhutaan painavasta asiasta ? Muistan nimittäin kuulleeni uutisista Paavo Lipposen toteamuksen haastattelun yhteydessä 2000-luvun taitteessa, että ihmiset tulevat yhä enenemässä määrin muuttamaan kasvukeskuksiin ja että tulevaisuudessa kasvukeskukset tulevat toimimaan Suomen vetureina. Kuntien kaavoituspolitiikka on suuntautunut kasvavassa määrin korttelityyppiseen rakentamiseen, jonka tavoitteena on luoda monimuotoista asumista kattavien palveluiden äärelle. Liiketilojen sisällyttäminen korttelikaavoihin on jo vakiintunut tapa. Tämän ajatusmallin mukaan ideaalitilanteessa asumispalvelut ja työpaikka kohtaavat samassa korttelissa. Heureka!! Onko historia jälleen toistanut itseään. Vanha kunnon meininki palaa takaisin kasvukeskusten sisälle muodostuviin kortteleihin, isojen kauppakeskusten yhteyteen rakennettaviin asuntoihin ja monimuotoisempaan lähiörakentamiseen. Aika muuttuu. Nyt palveluihin panostetaan yhä enemmän ja ne tuodaan helpommin ihmisten saataville. Ainoana miinuksena on nuo kolme miljoonaa autoa, jotka nekin pitäisi sovittaa kasvukeskusten ytimeen.
– Seppo Puoliväli
